Metallisydän

Kauniin kuoren alla sykkii voimakas ja sitkeä sydän....
Veneprojekti on saavuttanut erään välietapin kun kone startattiin ensimmäistä kertaa remontin jälkeen. Olo on jälleen ehyt ja luottavainen. Hetken jo ehti empimään onko järkeä tuutata rahaa 35 vuotta vanhaan metallikuutioon, nyt kuitenkin asia on itsestään selvyys. Sisämoottorin tuomat edut ovat kiistattomat niin mukavuus kuin turvallisuuspuolellakin. Perämotukoiden kanssa se on aina sellasta puljaamista.

Motukka on siis mallia Valmet Vire 7, arvatenkin jostain 70-luvun puolivälistä, ihan en osaa sanoa kun tyyppikilpi otti osumaa hiekkapuhalluksessa. Kone siis puhallettiin ja maalattiin, purettiin osittain ja putsattiin. Kaasariin tehtiin perushuoltoa ja vaihdettiin tiivisteitä. Mitään ihmeen radikaaleja toimenpiteitä tuo ei edes kaivannut, eikä yksisylinteriseen kaksitahtikoneeseen voi sellasia tehdäkään. On ne sitä verta simppeleitä vehkeitä.

Tästä siis lähdettiin...




Maalauksen jälkeen...



Ja lopuksi ensimmäinen käynnistyskoe... Lähtee laakista! JA HELPOSTI!!!

Tyhjiö

Mä olen pudonnut ammottavaan kuoppaan. Periaatteessa kaikki on hyvin mutta se jokin, sisältäni puuttuu. Mitä on odottavan päivät? Pitkiä ja toisilleen samanlaisia. Mustaa massaa joka muodostaa tunnelin. Odottaen kuljen tuossa pimeydessä odottaen että vihdoin näkisin valon ja kokisin sen lämmön jonka olisin, ehkä kuitenkin, ansainnut? En ollut niin paha tai tehnyt niin väärin että ei minullekin kuuluisi pieni pala taivasta?

Ihminen

Joku sentään, jossain, rakastaa minuakin :/

Heikotus

Mikäs siinä sitten nykyään on että jos ihminen juoksee tuolla niin että meinaa silmissä sumeta ja hiukan oksetus karata ni heti se on jotain tavatonta. Pitääkö tässä tehdä Juha-Miedot ja mennä suolle vetämään ne hiukan kovempitemposet treenit ettei heti ole joku kyselemässä että onko sulla kaikki hyvin. No entä mitä siihen sitten pitää vastata? Jos tuntuu että et saa henkeä vaikka kuinka imet, jalat ei kanna, silmiä on pakko puristaa kiinni niin että päässä säkenöi ja kaikki keskittyminen menee siihen ettet tipahda hankeen pötköllesi... Onko silloin kaikki hyvin? Ei perkele ole mutta ei sitä silti tarvitse sairaalaan lähteä. Onko se vaan nykyajan katukuvassa harvinaista että ihminen ottaa itsestään kaiken irti?

Ymmärrän kyllä senkin että sauvakävely tuntuisi varmasti mukavalta, kun hikikään ei nousisi pintaan ja voisi jopa vastata ihmisille kun ne puhuu sinulle. Toisaalta eihän sitä tekis jos siitä ei mitään sais, mutta kyllä mulle riittää kerta viikkoon nämä nopeammat vedot. Suoraan sanottuna lähteminen niille vituttaa aina, silti tulee mentyä.

Ainiin, piti vielä heittää ilmoille ihan erillinen ajatus: Mitä teistä jää jälkeen?

Vertikaali

Olo on kuin pikkupojalla. Yli kymmenen vuoden kiipeämättömyys on takana, ja ensimmäiset reitit Tapanilan kiipeilykeskuksessa kiivetty. En laske sitä taannoista reissua liikuntamyllyyn kiipeämiseksi koska seinä oli niin kovin pieni tällaiselle Vuorten miehelle...

Kiivetessäni tunsin kuinka mieleni muuttui jälleen ehyeksi kokonaisuudeksi ja muodosti ympärilleni kuplan jonka sisällä oli vain itseisyys, keskittyminen ja rauha. On se vaan helvetin kiva harrastus ja oikein innolla odotan kesäisiä hetkiä jolloin hyttyset syö niin perkeleesti nilkkoja, sormet on verillä ja elämä ehyenä.

Paljon on treenattavaa että pääsee kohtalaiselle tasolle, mutta onneksi suurimmat suorittamisen sarvet on puskettu päästä jo poikasena ja nyt voi vain nauttia omasta tekemisestä. Eipä silti, olisi voinut kuvitella että homma ei olisi sujunut noinkaan hyvin. Ehkäpä siinäkin on jotain niinkuin polkupyörällä ajossa, kun kerran olet oppinut ni jotain jää muistiinkin... ehkä ei, mutta kivaa oli.