Vertikaali

Olo on kuin pikkupojalla. Yli kymmenen vuoden kiipeämättömyys on takana, ja ensimmäiset reitit Tapanilan kiipeilykeskuksessa kiivetty. En laske sitä taannoista reissua liikuntamyllyyn kiipeämiseksi koska seinä oli niin kovin pieni tällaiselle Vuorten miehelle...

Kiivetessäni tunsin kuinka mieleni muuttui jälleen ehyeksi kokonaisuudeksi ja muodosti ympärilleni kuplan jonka sisällä oli vain itseisyys, keskittyminen ja rauha. On se vaan helvetin kiva harrastus ja oikein innolla odotan kesäisiä hetkiä jolloin hyttyset syö niin perkeleesti nilkkoja, sormet on verillä ja elämä ehyenä.

Paljon on treenattavaa että pääsee kohtalaiselle tasolle, mutta onneksi suurimmat suorittamisen sarvet on puskettu päästä jo poikasena ja nyt voi vain nauttia omasta tekemisestä. Eipä silti, olisi voinut kuvitella että homma ei olisi sujunut noinkaan hyvin. Ehkäpä siinäkin on jotain niinkuin polkupyörällä ajossa, kun kerran olet oppinut ni jotain jää muistiinkin... ehkä ei, mutta kivaa oli.